Huuma kaukana, mutta jotakin

Mun kaksi viimeistä pitkää suhdetta (kestoltaan 2v ja 6v) ovat molemmat olleet itseäni nuorempien kanssa. Ikäeroa on molemmissa on ollut 6-7 vuotta. Molempia olen tosin pitänyt itseäni aikuisempina ja kypsempinä ihmisinä. Eli mistään setä-efektistä ei mun mielestä ole ollut kyse. Muutenkin olen sitä mieltä, että ainakin tähän asti olen kypsynyt jotenkin hitaammin kuin muut. Mulla ei toistaseksi ole ollut tarvetta lisääntyä tai alkaa katsella asuntolainoja paaluttaen elämän johonkin tiettyyn tilaan. Eipä mulla ole ollut suuria tarpeita biletyksille tai vastaavillekaan. Johtunee siitä, että aina sitä on voinut tehdä - suhteessa ollessa toisen kanssa ja yksin ollessa sitten sinkku-statuksella.

Tämä oli suhteellisen ontuva johdatus yhteen itseäni nuorempaan naiseen, jonka tapasin netin kautta. Hän oli juurikin vastaavan verran itseäni nuorempi, mitä exätkin. Me nähtiin jostain syystä aika monta kertaa, vaikkei suuria tunteita ollutkaan havaittavissa. Ja siis monta kertaa tarkoittaa mun tapauksessa kaikkia yli kahden meneviä tapaamisia. Me päästiin jo siihen vaiheeseen, että kateltiin joku leffakin mun luona - useamman kerran. Sen pitemmälle me ei asioissa menty. Eikä jotenkin ollut hirveitä paineitakaan mennä, ainakaan paljoa. Jotain pientä siinä oli, mutta hyvin pientä. Onkohan nanotunteita olemassa? Jos on, niin sellasia sitten.

Mä en millään päässyt kärryille, mitä hän halusi. Jaksoin kuitenkin yrittää normaalia enemmän, koska jotain viehättävää hänessä oli. Olikohan se nyt se ikä sitten, en usko. Ja aina kun soitin tai viestittelin, niin hänelle sopi - eli kait jotain kiinnostusta myös toisin päin löyty. Ei jengi jaksa aikaansa tuhlata. Jossain vaiheessa kuitenkin kävi vanhanaikaiset, eli en jaksanut minäkään soitella. Siihen se sitten lopahti. Joskus harvoin kyseinen tytär kuitenkin palaa mieleen ja tekisi mieli soittaa ja kysyä vielä, että mitenköhän se nyt noin meni :) Ei kuitenkaan niin paljoa, että oikeasti sen tekisin. Sitä paitsi mä luulen tietäväni, mitä tapahtuisi. Mä ehdottaisin jotain tekemistä ja hän suostuisi. Tuon tapaamisen jälkeen oltaisiin samassa tilassa kuin nyt.

Itse olen 33 ja omanikäisiä on tullut myös nähtyä. Heidän kanssaan on jotenkin suoraviivaisempaa. Tosin usein löytää itsensä suurennuslasin alta, tiukan analysoivan katseen kohteena. Monet ikätoverit suhtautuvat kuitenkin aika terveesti nettideittailuun. Jos osuu niin osuu. Ja jos on kivaa niin nauttii sen aikaa  kun kestää, vaikka se olisikin vain muutaman viikon. Ja tuonhan se isompikin onnistuminen vaatii joka tapauksessa.